Sen mutsi kääntää kylkee, eikä tahdo tietää. Se unilääkkein nukkuu vaan, kai pääsee paikkaan parempaan.
Kun terä ihoo nylkee, kipua voi sietää ja tytär hetken hallitsee kaaoksen joka aina vallitsee.
Sataa lunta . Minä seison takaoven ulkopuolella palava käärö huulillani . Tupakan ja mahahappojen maut sekoittuvat yhteen, eikä maku ole minulle mieleinen . Toisaalta, olen kyllä hieman ikävöinyt tervan ja savun makua suussani, muttei tämä ole siltikään sitä mitä odotin . Ulkona tuntuu oudon lämpimältä verrattuna siihen, että siellä on pakkasta ainakin viisi astetta ja takkini jäi sisätiloihin . Toisaalta, asiaan varmasti vaikuttaa se että aurinko on lämmittänyt valkoista tiiliseinää koko päivän . Hentoja kylmiä väreitä juoksee pitkin käsivarsiani, aina kun tökkään tuhkaa pois savukkeen päästä . Kylmä .
Arpia kipsristää näin pakkasella ..
Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää. Eikä kukaan tiedä, et on onneton,
kun ei sieluunsa nää. Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii, jotka johtavat ei mihinkään.
Mut se terä joka sydämessä on kii, viiltää syvempään.
Yhteishaku . Samanlainen stressaava tilanne kuin viimevuonna . Silloin se oli väärä valinta ja sain kärsiä siitäkin pahasta viimeisimmät seitsemän kuukautta . Todennäköisesti tämäkin on yhtä väärä ja sama rumba jatkuu ja jatkuu kunnes kyllästyn siihen itse . Neljä päivää aikaa ilmoittaa mitä aikoo tehdä seuraavat kolme tai neljä vuotta . En halua . En tiedä mitä haluan tehdä . En halua tehdä mitään . Voisin vain kuihtua tuonne takapihan kivilaatoituksen alle kuin typerä sammal, joka ei selviäisi siellä edes kissan mittaista sanaa .
Sen faija vetää juomaa, eikä tahdo tietää. Se hukkuu siihen humalaan, kai pääsee paikkaan parempaan.
Eikä kukaan huomaa, ei kysy, mihin vie tää. Se tytär jälleen lipeää, naarmuihin, jotka tekee kipeää.
Ja aamulla taas hän on niin kuin muut .
Ja aamulla taas hän on niin kuin toisetkin ..
Tämä on taas sellainen kausi, jona vihaan kaikkea itsessäni . Minusta on tulossa jotain mitä en haluaisi olla, mutta en osaa muuttaa itseäni enää takaisin siihen mitä olin . Harmikseni olen tottunut miellyttämään muita . En osaa enää tehdä mitään miellyttämättä heitä . Tottumiskysymys, jos minulta kysytään . Päässä vyöryy ajatuksia vuoristoradan mukana ja minä punnitsen tietämättäni mitä niistä seuraa . Sanon mitä haluan, vaikka se on ristiriidassa omien tunteitteni kanssa . Valehtelen sanomalla, että olen kunnossa vaikka tilanne olisi toinen .
Niinhän me kaikki teemme, vai mitä ?
Niin kuin pieniä polkuja ranteessa on, hihan alle ne piiloon jää. Eikä kukaan tiedä, et on onneton,
kun ei sieluunsa nää. Niin kuin pieniä polkuja, risteilevii, jotka johtavat ei mihinkään. Mut se terä
joka sydämessä on kii, viiltää syvempään ..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti