Siinävaiheessa, kun pariskunta alkaa käyttää "me" - muotoa kaikessa, minä saan omenan kurkkuuni. Me menemme sinne. Me teemme tätä. Me haluamme sitä. Se on kuin liian suuri vanne liian pienessä renkaassa, jota on vaikea saada irti kun ne pitää vaihtaa. Kahlittu olo. "Kyl me voidaan mennä sinne", eikä minulta edes kysytty. "Kyl me voidaan hakee se hoidosta", eikä minulta taaskaan kysytty.
Haluaisin vain maata pehmeässä sängyssäsi tekemättä mitään. En halua nähdä ketään, haluan vain olla yksin.
Miksi edes tulin tänne ? Jokin puristaa rinnassani aina kun sinä tulet lähelleni, puhut minulle tai kosketat minua. Se ei tunnu oikealta. Samalla pääni sisällä huutaa tutun tuntuinen ääni. Huutaa, että tämä kaikki on valetta. Että tämä kaikki on väärin. Hän on väärä henkilö siihen. Siinä pitäisi olla joku toinen. Mutta kuka ?
Toisaalta, en ole monessakaan asiassa uskonut tuota omatunnoksi kutsuttua ääntä, joten luulen etten usko sitä tässäkään asiassa. Vaikka ehkä pitäisi ..
Se on kuitenkin hieman hankalaa elää elämää, joka tuntuu väärältä joka suhteessa. Tuntuu, että elän väärässä kehossa, että ajatukseni eivät ole minun ja tekoni ovat jonkun toisen tekemiä. Se on pelottavaa, mutta näin se menee . Kun yritän korjata sitä niin se tuntuu enemmän vain väärältä. Olen yrittänyt puhua sinulle, etten halua elää avoimessa suhteesa, monestakin syystä. Olen yrittänyt selittää, etten voi olla kanssasi, koska rakastan toista. Mutta sinä et ymmärrä. Ja minä olen liian heikko lähtemään pois.
Minusta se on alusta asti tuntunut hieman oudolta, että siskosi on kihloissa minun veljeni kanssa .. Kaikki tuntuu jotenkin suunnitellulta. Siltä, ettei minulla ole minkäänlaista sanavaltaa mihinkään. Haluan olla yksin, muttet sinä anna minun olla. Haluan lähteä kotiin, muttet sinä anna minun lähteä. Haluasisin kertoa sinulle muutamia asioita, muttet sinä halua kuulla. Joten patoan vihani ja ahdistukseni ja sitten sinä huudat minulle, kun huomaat mihin purin sen.
Ei minulla ole mitään muutakaan mihin sen purkaisi .
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti